Elokuvan mieli VI Seinäjoella 23.08.2019


Perjantaina 23.8.2019 Seinäjoella Framilla järjestettiin järjestyksessään kuudes Pohjanmaan Psykoterapiaseuran järjestämä elokuvaseminaari nimeltään Elokuvan mieli VI. Päivän aikana katsottiin kaksi elokuvaa.


 Aamupäivällä katsottiin Päiväni murmelina (Groundhog Day, ohj. Harold Ramis, 1993). Päähenkilö on Phil, joka on uutiskanavan meteorologi. Hän vaikuttaa kyyniseltä, välinpitämättömältä ja piikikkäältä. Hän saa komennuksen lähteä kuvaamaan pikkukaupunkiin aina 2.helmikuuta vietettävää murmelin päivää. Murmelin päivä on talven ja kevään taittumisen ajankohta. Murmeli ennustaa kevään tulon; jos murmeli näkee varjonsa, talvi jatkuu, mutta jos se ei näe varjoa (eli on pilvinen päivä), kevät on pian tulossa. Sattumoisin murmelinkin nimi on Phil.


Päähenkilö haluaa suorittaa työkomennuksen nopeasti ja suhtautuu työhönsä ja työtovereihinsa ylimielisesti. Hän haluaa pian pois pikkukaupungista. Lumimyrsky kuitenkin estää kotiinpääsyn. Mutta sitten tapahtuu kummallista: Phil herää aina uudestaan samaan päivään (2.helmikuuta) ja seuraa herkullisia mutta myöskin omalla tavallaan traagisia tapahtumia.


Elokuvan alusti psykoanalyytikko Arto Kautovuori Jyväskylästä. Hän ajatteli elokuvan kertovan narsismista, itsekeskeisyydestä, vihasta ja katkeruudesta, mutta toisaalta myös rakkaudesta, suojautumisen tarpeen vähenemisestä ja henkisestä kypsymisestä. Phil on vähän niin kuin murmeli: hän on jäänyt kiinni omaan sisäiseen psyykkiseen talveen, narsistiseen pimeyteen. Voiko hän kyetä näkemään oman psykologisen varjonsa? Kun Phil aina herää uudelleen samaan päivään, nousee kysymys, voiko ihminen oppia kokemuksestaan? Toistetaanko aina samat virheet vai opitaanko? Sellainen on kuitenkin vaikeaa yksin, mutta psykoanalyyttisessä psykoterapiassa, jossa ei kiirehditä, voisi olla mahdollista saada yhteys omaan aitoon itseen. Voisi olla mahdollista päästää irti kaikkivoipaisuuden kuvitelmasta ja siitä, että ei tarvitse ketään.

Päivien aina vaan toistuessa Phil alkaa kokeilla erilaisia juttuja ja alkuun hän yrittää teeskennellä hyvää rakastajaa, ja sitten hän ottaa käyttöön monenlaiset usein nuoruuteen liittyvät äärimmäisetkin kokeilut (syömishäiriö, yliseksualisoituminen ja itsetuhoisuus). Phil alkaa paremmin tutustua työtoveriinsa Ritaan, joka on uudenlainen ihminen Philille (luotettava, kiltti, vakaa; ihminen, joka ei halua kostaa). Elokuvan käännekohta on, kun Phil ei voikaan estää erään vanhan miehen kuolemaa: aina uuden päivän koittaessa hän yrittää toimia niin että estäisi vanhan ihmisen poismenon. Phil varmaan kokee syyllisyyttä, ja siitä alkaa nousta tarve pitää huolta. Vähitellen hän alkaa hyväksyä oman vastuunsa ja kasvaa henkisesti aikuisemmaksi. Muutos tulee mahdolliseksi, Phil hyväksyy muut ja heidän ajatuksensa ja hyväksyy paremmin myös oman itsensä. Vähitellen löytäessään todellisen itsensä, Phil voi alkaa elää omaa elämäänsä, löytää tarvitsevuutensa ja kykenee rakastamaan ja vapautuu toistamisen pakosta.


 Päivän toinen elokuva oli Postia pappi Jaakobille (ohj. Klaus Härö, 2009). Siinä vanha sokea ränsistyneessä pappilassa asuva pappi saa apulaisekseen entisen elinkautisvangin Leila Stenin. Pappi Jaakob haluaa Leilan lukemaan ääneen kirjeitä, joita ihmiset hänelle kirjoittavat ja pyytävät pappia rukoilemaan puolestaan. Pappi kuvautuu idealistisena auttajana, ja Leilasta puolestaan kuvautuu synkkä kivettynyt hahmo, joka ei halua apua tai läheisyyttä. Vähitellen nämä hahmot lähentyvät toisiaan, ja pappi alkaa näyttäytyä inhimillisempänä, ja Leila puolestaan avautuu kertomaan tarinansa. Alustuksen elokuvaan piti koulutuspsykoanalyytikko Liisa Pihlaja Oulusta. Hän pohti elokuvaa erityisesti depressiivisen position (winnicottilaisittain) kannalta. Kuinka pieni lapsi elää kaikkivoipaisuudessa ja kuinka hoivan antaja auttaa siitä pois. Että on tärkeää, että hoivan antaja pysyy elossa eikä tuhoudu eikä kosta. Vähitellen lapsellekin syntyy kyky pitää huolta (capacity to concern) sekä kehittyy kykyä rakkauteen ja luovuuteen ettei jäädä vihan ja koston
armoille. Heidän yhteistyötään ja suhdettaan voi pitää myös psykoterapian metaforana. Leila torjuu monin tavoin auttaajaansa, mutta Jaakob on kärsivällinen. Jaakob taas tuntuu tarvitsevan ihmisiä, joita auttaa. Jaakobin minuus perustuu vahvasti toisten auttamiseen. Niin Jaakob kuin Leila molemmat kasvavat, ja niin tapahtuu myös psykoterapiassa (niin potilas kuin psykoterapeuttikin kasvavat).


Elokuvat ja alustukset kirvoittivat aktiivista keskustelua yleisössä. Saimme taas katsoa kaksi erittäin puhuttelevaa elokuvaa ja syventää ymmärrystämme siitä, kuinka ihminen voi kasvaa itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä kohti välittämistä, huolenpitoa ja rakastamista. Seuraavaa elokuvaseminaaria odotellen,



Psykoterapeutti Ulla Soini



Elokuvan Mieli III Kokkolassa 26.8.2016

Pohjanmaan Psykoterapiaseura r.y. järjesti Kokkolassa KPEDUn aikuiskoulutuskeskuksessa 26.8.2016 vuorossaan kolmannen elokuvaseminaarin. Tapahtuma oli kokopäiväinen ja tarjosi mahdollisuuden keskustella elokuvista psykoanalyyttisestä näkökulmasta. Seminaarissa katsottiin kaksi elokuvaa: Lars von Trierin Melankolia (Melancholia, 2011) ja Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka (Smultronstället, 1957).

Melankoliassa kuvattin hyvin syvää masennusta. Aihetta käsitellään erityisesti kahden sisaren kautta. Nuorempi sisar Justine on viettämässä häitään, mutta asiat takkuavat. Justine joutuu vastatusten sen tosiasian kanssa, että hän on toteuttanut enemmän muiden unelmia kuin omiaan. Vanhempi sisar, joka todennäköisesti on aina huolehtinut siskostaan ja ollut eräänlainen äitihahmo, yrittää auttaa Justinea. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole, ja Justine vaipuu syvään masennukseen. Elokuva synnytti paljon keskustelua. Yleisö sai kuulla koulutuspsykoanalyytikko Riitta Kellosalon alustuksen elokuvasta. Hän pohti elokuvaa äidin ja lapsen varhaisen vuorovaikutuksen sekä eriytymisen kautta. Jostain syystä Justinen äiti ei ehkä ollut pystynyt virittäytymään vauvan maailmaan. Justine puolestaan oli kehittänyt niin sanottuja maanisia tai kaikkivoipia puolustusmekanismeja menetyksiä vastaan. Nämä alkavat kuitenkin murtua ja masennus tulee esiin. Justinen sulhanen, joka on herttainen ihminen, haluaa Justinelle pelkästään hyvää. Kuitenkaan yksinomaan hyvyydellä ja antamisella ei voida korjata varhaisia puutteita. Sulhasen ostama omenapuutarha ei merkitse Justinelle mitään. Pikkuhiljaa siskojen tilanne alkaa vaihtua: Justine alkaa rauhoittua ahdistuksestaan Melankolia-planeetan lähestyessä uhkaavasti Maata. Claire-siskon tapa peittää ja sentimentalisoida alkaa rakoilla, ja hän ahdistuu ja panikoituu. Justine alkaa ymmärtää läheisyyden tärkeyden todetessaan Clairelle tämän ihmetellessä missä hovimestari on: "Ehkä hänen tällaisessa tilanteessa on parasta olla perheensä kanssa". Toivon tuovat fantasia ja leikki. Pelastavan salaisen luolan rakentamiseen tarvitaan kuitenkin isältä opitut kädentaidot. Elokuva kertoo suremisen välttämättömyydestä ja elämän realiteettien hyväksymisestä. Elokuva sisältää lukuisia ulottuvuuksia, mutta aika asetti rajat pohdinnalle.

Toisena elokuvana katsottu Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka on kaunis kuvaus aikuistumisesta, ihmisenä kasvamisesta ja ikääntymisestä. Elokuvassa kunniatohtoriksi promotoitava lääkäri huomaa olevansa yksinäinen ja olleensa suhteessa läheisiinsä itsekeskeinen ja piittaamaton. Alustuksen piti koulutuspsykoanalyytikko Hannu Sikkilä. Hän käsitteli elokuvaa niin kutsutun kantanäyn -tai fantasian kautta. Kyseessä on rakennelma, jonka lapsi mielessään muodostaa vanhempien välisestä suhteesta sekä omasta suhteestaan ja asemastaan siihen. Pienellä lapsella ei ole sanoja kuvaamaan käsityksiään ja kuvitelmiaan asioista. Näihin käsityksiin voi liittyä ulkopuolisuuden ja kateuden tunteita tai pelkoja tuhoutumisesta. Lapsella on itseasiassa suuri psyykkinen työstäminen näissä asioissa ja työstäminen jatkuu läpi koko elämän. Lapsi joutuu pettymään jäädessään äidin ja isän suhteen ulkopuolelle. Lapsi voi kuitenkin olla eri tavoin mukana kolmiossa, jonka muodostavat äiti, isä ja lapsi. Vähitellen lapsi oppii hyväksymään pettymykset joiden kanssa mukavat yhdessäolon hetket vuorottelevat. Näin kantanäkyfantasia tulee työstetyksi ja sen rakentaviksi ilmenemismuodoiksi syntyvät muun muassa päiväunet, taiteet, musiikki jne.

Aiemmin tohtorin rationaalisuus leikkasi pois tunteet. Elokuvan keskeisen automatkan aikana tohtori palaa lapsuuden muistoihin (elokuvaa voikin oikeastaan pitää roadtrippinä). Kyytiin liftanneet nuoret herättävät tohtorissa omat nuoruuden muistot. Tohtori ensimmäistä kertaa kohtaa aidosti miniänsä ja vanhan katkeroituneen äitinsä. Hän alkaa ymmärtää toisen ihmisen tärkeyden ja muodostaa myös uuden suhteen lapsuuden ja nuoruuden vanhempiinsa. Kateus ja katkeruus vanhempia kohtaan häviävät. Elokuva kuvaa hyvin, että vanhanakin meissä voi tapahtua kasvua, ja siinä meitä usein auttaa elämän realiteetit (esimerkiksi lähestyvä kuolema).

Elokuvan mieli -tapahtuma jätti taas paljon mietittävää.  Pohjanmaan Psykoterapiaseura on järjestänyt seminaarit vuoroin Seinäjoella ja Kokkolassa, ja ensi vuonna on sitten varmaan taas Seinäjoen vuoro.

Ulla Soini

Psykoanalyyttinen psykoterapeutti

Pohjanmaan Psykoterapiaseura r.y.:n puheenjohtaja


Elokuvan Mieli II Seinäjoella 28.8.2015

Pohjanmaan Psykoterapiaseura järjesti perjantaina 28.8.2015 Framilla toisen elokuvaseminaarin sarjasta Elokuvan mieli. Tapahtuma antoi mahdollisuuden keskustella elokuvista psykoanalyyttisestä näkökulmasta. Aamupäivällä katsottiin Carlos Sauran elokuva Korppi sylissä (alkuperäisesti Cria Cuervos...) vuodelta 1975 ja iltapäivällä Louis Mallen elokuva Rakas sydän (Le Souffle au Coeur) vuodelta 1971. 

Päivän aluksi koulutuspsykoanalyytikko ja filmien harrastaja Hannu Sikkilä luennoi elokuvista taiteenmuotona, jonka katsoja kokee monien aistien kautta ja mikä parhaimmillaan koetaan yhtäaikaa toisten kanssa elokuvateatterin pimeydessä ja keskittyneinä elokuvaan keskeytyksettä.  Liikkuminenkin on rajoitettua.  Elokuvassa on paljon samaa unien kanssa:  se tavalla tai toisella ottaa kaikupohjaa piilotajunnastamme.

Aamupäivällä katsottiin elokuva Korppi sylissä.  Se kertoo espanjalaisesta ylemmän keskiluokan perheestä 1970-luvulla diktaattori Francon ajan Espanjassa.  Perheessä on kolme tyttöä: 12-, 8- ja 5-vuotiaat.  Tapahtumia seurataan erityisesti keskimmäisen, 8-vuotiaan Anan silmin.  Elokuva sisältää monia kerrostumia; siinä on takaumia ja fantasiaa.  Elokuvan alustuksen oli laatinut koulutuspsykoanalyytikko Riitta Kellosalo Seinäjoelta.  Alustus täydensi hyvin elokuvan katsojan kokemuksia lapsuuden tärkeistä kohdista: lapsen suhteesta vanhempiin, vanhempien välisestä suhteesta ja lapsen havainnoista ja fantasioista näihin liittyen;  vanhemman menetyksestä, joka traagisimmillaan on vanhemman konkreettinen kuolema, mutta  myös menetys, jonka jokainen kohtaa kasvaessaan ja menettäessään lapsuuden vanhemmat ja joutuessaan muodostamaan uuden suhteen heihin.  Mikään ei ole kuitenkaan niin yksinkertaista: joudumme näiden kysymysten eteen elämässämme uudestaan ja uudestaan solmiessamme parisuhteen tai saadessamme omia lapsia jne. Elokuva esittää kauniisti, kuinka suuria kysymyksiä lapsi joutuu ratkaisemaan kehityksensä aikana ja myös kuinka vaikeaa vanhemmuus on! 

Iltapäivän elokuva Rakas sydän puolestaan sukelsi pojan maailmaan.  Elokuva kertoo 1950-luvun ranskalaisesta porvarisperheestä, jossa kolme poikaa on pikkuhiljaa astumassa aikuisuuteen.  Elokuva keskittyy tällä kertaa nuorimmaisen, kuopuksen, elämään.  Poika on 14-vuotias, älykkö, ja äitinsä silmäterä.  Tästä isoveljet jaksavat kiusoitella.  Isoveljillä tuntuu olevan kiire ja hinku saattaa pikkuveli mieheksi, tavalla tai toisella.  Maailma ”paheineen” kyllä kiinnostaa poikaa (tupakkaa pitää kokeilla vielä itseään nuoremman pojan kanssa ja musiikkilevy pihistetään levykaupasta jne.), mutta poika haluaa katsella sitä vielä äidin helmoista käsin. Elokuva huipentuu pikkuhiljaa siihen suureen kysymykseen, miten poika pääsee irtaantumaan äidin sylistä (joka olisi niin houkutteleva) ja siis siitä suuresta ensirakkaudesta, joka hänellä on synnyttäjäänsä.  Elokuva aiheuttaa katsojassa ehkä juuri sitä ristiriitaista oloa, mikä syntyy, kun toisaalta on se valtava rakkaus tai kaipaus äitiin, josta fantasioi ja toisaalta se, että oikeasti se ei voi toteutua; että on tuomittu häviämään.  Katsoja voi tietysti samaistua myös äitiin, jolla myös on houkutus pitää poika ikuisesti rinnoillaan.  Elokuvan alustaja koulutuspsykoanalyytikko Hannu Sikkilä aukaisi elokuvan taustoja ja havainnollisti psykoanalyyttisen teorian pohjalta elokuvan sisältämän nuoren miehen kehitystarinan. Jälleen kerran tunsi kouriintuntuvasti miten suuren työn lapsi ja nuori joutuu tekemään kehitysvuosinaan, ja kuinka olemme näiden asioiden kanssa vastatusten uudelleen ja uudelleen, unissamme ja fantasioissamme. 

Elokuvat kirvoittivat aktiivista keskustelua seminaariin osallistujissa, joita oli Etelä-Pohjanmaan lisäksi mm. Turusta, Järvenpäästä, Tampereelta ja Jyväskylästä. Päivä antoi paljon kokemuksia ja mietittävää. Hyviin elokuviin voi aina palata uudestaan ja löytää niistä aina uusia puolia.  Seuraavaa elokuvaseminaaria odotellessa!

 Ulla Soini
psykoanalyyttinen psykoterapeutti  


Elokuvan Mieli IV

Pohjanmaan Psykoterapiaseura järjesti perjantaina 25.8.2017 järjestyksessään neljännen elokuvaseminaarin Elokuvan mieli IV Bio Marilynissa Seinäjoella. Tällä kertaa saimme nähdä kaksi elokuvaa:  Michael Haneken käsikirjoittama ja ohjaama Rakkaus (Amour, 2012) ja Ingmar Bergmanin ohjaama ja Ulla Isakssonin käsikirjoittama Neidonlähde (Jungfrukällan, 1960).

Seminaari tarjosi taas mahdollisuuden keskustella elokuvista psykoanalyyttisestä näkökulmasta.

Aamupäivän elokuva Rakkaus on suhteellisen tuoretta tuotantoa.  Se kertoo keskiluokkaisen sivistyneen pariskunnan vanhuudesta ja toisen sairastumisesta vakavasti ja peruuttamattomasti.  Georges ja Anne ovat musiikkialan ihmisiä ja nauttivat edelleen musiikista ja musiikkipiireistä.  Eräänä päivänä Anne muuttuu hetkeksi poissaolevaksi ja huomaa sitten motoriikassaan kömpelyyttä.  Hänellä todetaan vaikea kaulavaltimon tukkeuma.  Hänet operoidaan, mutta leikkaus epäonnistuu.  Anne palaa kotiin pyörätuolissa ja vannottaa Georgesille, että häntä ei saa enää viedä sairaalaan.  Anne ei anna Georgesille mahdollisuutta vastaväitteisiin.

Elokuvan jälkeen kuultiin oululaisen psykoanalyytikko Hannu Sikkilän  alustus elokuvasta.  Saimme kuulla taustoista, että ohjaajan täti oli vanha ja erittäin sairas, jä tämä oli pyytänyt Hanekenia tappamaan hänet.  Haneken ei tietenkään tätä halunnut tehdä.  Noin vuotta myöhemmin tädin onnistui riistää henki itseltään. Ohjaaja mietti kuinka selviytyä sellaisen ihmisen kärsimyksen kanssa, jota rakastaa.  Sikkilä kuvaa elokuvan olevan rujonkaunis kuvaus vanhan ihmisen sairastamisesta ja elämän loppumisesta.  Kuolema tulee hitaasti, tuskaisesti ja lopulta väkivaltaisesti.

Sikkilä kertoo psykoanalyyttisin käsittein kuolemasta.  Kuinka ainoa reaalinen suhde kuolemaan on suru.  Mutta me tietysti usein suojaudumme.  Yksi suojautumisen muoto on viha, toinen voi olla kieltäminen.  Suojautumisesta johtuen surulle ei ole tilaa.  Haneken on Sikkilän mukaan torjuttujen tunteiden tulkki: hän etsii tinkimättömästi totuutta.  Hänen elokuvansa ovat yksinkertaisia, selkeitä ja kaunistelemattomia; katsojalle jää tilaa kokea elokuva.

Elokuvassa vakava sairastaminen on kuin murtovaras: se katkaisee idyllin, ja utopian elämän jatkumisesta samanlaisena ja muuttumattomana loppuun saakka.  Kun Georges torjuu ulkopuolisen avun, hän myös sulkee surun tunteet pois.  Myös Anne tuntuu kieltävän sairastamisensa ja elämäntavan muutoksen.  Hän tuskastuu ja turhautuu, kun toinen puoli ruumista ei tottele.  Annen sairauden edetessä Georges varmaankin Annea hoitaessaan hoitaa myös omia traumojaan.  Muisto lapsuuden ankeasta kesäleiristä 10-vuotiaana erossa äidistä ja siellä sairastuminen kurkkumätään ja eristykseen joutuminen kuvaavat yhteyden katkeamista myös Anneen tämän vaipuessa pikku hiljaa pois tietoisesta elämästä ja kokemisesta.  Annen ”Sattuu!”-huutelut sattuvat myös Georgesin sieluun, mutta Georges haluaa pitää kiinni antamastaan lupauksesta Annelle. Georges tekee jaksamisensa katkeamispisteessä rakkauden teon.  Elokuva herätti paljon keskustelua, mutta varmasti vielä enemmän mietteitä pitkäksi aikaa aiheesta, jota ei usein elokuvissa näe: miten ottaa vastaan sairastaminen ja raihnaistuminen ja lähestyvä kuolema niin omalla kuin läheisen kohdalla, ja miten pystyä vastaanottamaan apua tilanteessa, kun ei jaksa.

Iltapäivän elokuva puolestaan oli melkein 60 vuotta vanha Bergmanin mustavalkoinen Neidonlähde.  Se perustuu keskiajan balladiin ja kertoo vauraan talonpojan kahdesta tyttärestä. Toinen on kasvattitytär, Ingeri, tummahipiäinen ja -hiuksinen joka odottaa äpärävauvaa.  Toinen tytär, Karin, on talon oma, ainokainen ja hemmoteltu. Äiti rakastaa kovasti tytärtään ja isä yrittää karaista tytärtään, mutta tytär kietoo isänkin pikkusormensa ympäri. Karinin (neitsyen) kunniatehtävä on viedä kynttilät kaukana sijaitsevaan kirkkoon.  Karin puetuttaa äidillä ylleen kauniisti kirjaillut, hienot vaatteet.  Hän lupaa kuin Punahilkka olla vilkuilematta sivuilleen ja ratsastaa suoraan kirkolle.  Mutta kuinka käykään...

Elokuva on ajankohtainen monella tapaa.  Keskusteltiin mm. siitä, kuinka tärkeätä on säilyttää organisoitunut yhteiskunta, joka mm. tutkii ja arvioi esimerkiksi rikolliset tapahtumat; ettei ole sekasortoa ja oman käden oikeutta, sillä se aina satuttaa myös sen toteuttajaa, kuten elokuvassa saimme nähdä.  Psykoanalyytikko Riitta Kellosalo Seinäjoelta piti valmistellun puheenvuoron Neidonlähteestä.  Kuulimme mm. elokuvan saaneen vuonna 1960 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ja muita merkittäviä palkintoja. Se oli toisaalta myös sensuurissa USAssa pitkään ja Suomessakin usean vuoden ajan.  Kellosalo keskittyi seminaarin aiheen mukaisesti psykoanalyyttiseen tarkasteluun.  Elokuvassa on nähtävissä klassinen oidipaalinen asetelma: äiti-isä-tytär.  Alkuun Karin elää pienen lapsen kaikkivoipaisuudessa ja elää jaetussa tunnetilassa äidin kanssa eli toisinsanoen omassa tunnetilassaan, jonka ajattelee tietysti olevan myös äidin tunnetila.  Karin on lapsellinen, naiivi ja sinisilmäinen eikä ymmärrä vielä omaa seksuaalisuuttaan.  Ingeri sen sijaan tietää ja on kateellinen Karinille ja tämän erityisasemalle ja ehkä viattomuudellekin.  Kellosalo pohtii elokuvan faabelin- eli kansantarunomaisesti  käsittelevän mm. kateutta, luopumista lapsuuden kaikkivoipaisuudesta, kiimaa, neitsyyttä, murhanhimoa ja syyllisyyttä.  Nuoren on ratkaistava monia sisäisiä ristiriitoja, ja nuoruusiän aikana nuori tulee fyysisesti kykeneväksi hedelmoitymään ja hedelmöittämään ja kykeneväksi myös tappamaan.  Kellosalo pohtii myös, miksi empatian ja pahuuden välinen raja on niin ohut.  Tähänkin psykoanalyyttinen teoria antaa ymmärrettävää pohdintaa.

Näiden hienojen elokuvien jälkeen ei voi muuta kuin odottaa seuraavaa elokuvaseminaaria, Elokuvan mieli V:ttä toivottavasti jo ensi vuonna!

Ulla Soini, psykoanalyyttinen psykoterapeutti

Pohjanmaan Psykoterapiaseura r.y.:n puheenjohtaja

www.pohjanmaanpsykoterapiaseura.fi